Ruokaremontti

Olen yrittäny opetella syömään uudestaan. Nyky-yhteiskunnan kiireinen elämäntyyli ei tue pitkiä ruokataukoja. Olen monta vuotta tehny niin, että skippaan aamiaisen ja syön koulussa vasta iltapäivällä ekan aterian silloin kun ehdin. Useimmiten nälkä on jo niin kova, että sitä kasaa lautasen täyteen ja hotkii ruuan mahdollisimman nopeasti ehtiäkseen seuraavaan paikkaan. Pahimmillaan syömään on päässyt vasta kun pitäisi jo olla toisessa paikassa ja ruoka pitäisi nielaista viidessä minuutissa. 

Luulen tästä ruokailutapojen muutoksesta johtuvan eräänlaista aamupahoinvointia, etenkin ruokailun jälkeen. En ole oikein ikinä tottunut syömään aamiaista. Tätä on ehkä ollut joskus ennenkin, mutta nyt se on voimakkaampaa. Toisaalta mä melkein toivoisin, että kyseessä olis vauva, mutta kun mä en oo edes viittiny yrittää tässä kiireessä kun on tullu vastoinkäymisiä peräjälkeen ja sit on ollu välillä epävarma mitä tahtoo, kun oli se klamydiajupakkakin. Ollaan tosin pidetty muuten hauskaa aina kun ollaan ehditty.

 

Se oli pienoinen järkytys, kun vasta toisten blogeja lukiessani tajusin, etten pureskele ruokaani ollenkaan. Nyt viimeisen kuukauden ajan olen yrittänyt noudattaa tätä sääntöä, että pureskelisin kerrankin ruokani kunnolla, muutamankymmentä kertaa, tai edes sen parikymmentä. Syyllistyn ikävän usein vanhoihin tapohin ja useimmiten nielen sen joka tapauksessa ja tajuan vasta jälkikäteen, että tein taas tyhmästi. Pureskeltuna ruoka maistuu aivan erilaiselta. Jopa paremmalta, vaikka kasvikset eivät suurinta herkkuani ole olleet. Tänä aikana olen herkutellut juustokakun palasella. Sekin maistui täyteläisemmältä, kun nautintoa vain pitkitti. Sami vain syö aina nopeasti ja poistuu pöydästä sen jälkeen, eikä jää ruokaseuraksi. En suurin piirtein ehdi aloittaa ruokailua, kun Sami on jo itse syönyt. Se tuntuu typerältä.

Sipsit on vaihdettu dipattaviin kasviksiin eli pääasiassa porkkanoihin ja makukurkkuihin. En oikein pidä porkkanoista mutta kaipa niihin tottuu joten kuten. Mieleni tekisi silti mieli sipsiä ja haikailen ohuita suolaisia makupaloja sipsiosaston ohikulkiessa. Olen myös yrittänyt syödä vähemmän hiilaripainotteisia ruokia. Kuitenkin tämän ja viime kuun aikana rupesin saamaan enemmän migreenikohtauksia. En tosin osanut yhdistää niitä hiilareiden vähentymiseen, mutta kun haeskelin tietoa migreenistä huomasin, että migreenikohtauksen aikana suositeltaisiin syötävän jotain hiilihydraattipitoista. Ahmin sitten hiilareita ja migreeni helpotti jonkun verran, tai ei ainakaan pahentunut. Sen jälkeen olen yrittänyt syödä enemmän hiilareita, etten kärsi toistuvasti migreenistä. Olen saanut olla kohtuu turvassa. Luulen, että sillä on jotain merkitystä asian suhteen.

Hedelmiä olen haalinut itselleni nyt entistä enemmän. On omenaa, melonia, kiiviä, satsumoita, rypäleitä lähestulkoon aina tarjolla. Varasto alkaa tosin taas ehtyä, että alkuviikosta sitten uudet satsit. Kaupassa tosin pitää aika tarkasti syynätä, ettei hedelmissä ja kasviksissa ole jo valmiiksi hometta. Kaapissa piilottelen myös jatkuvasti pähkinöitä pieneen nälkään. Sekin varasto tosin ehtyy nyt. Yllätyksekseni olen myös silloin tällöin saanut Samin syömään hiukan kasviksia ja hedelmiä. Sami ei nimittäin yhtään välitä "pupun ruuasta".

Elämäntaparemontti

Sami lähti kavereittensa kanssa jonnekin ja mä olen siis yksin kotona toistaseksi. Meillä menee Samin kanssa tosi hyvin <3 Ei draamaa tai muuta, mutta muuten mulla on ollu aika raskas viikko ja raskas kuukausi. On harjottelua, koulua lisääntyvässä määrin, liikuntaa ja sitten äitiä, jonka vointia pitää aina välillä varmistaa, eikä se ole erityisen iloissaan siitä. Ja jostain syystä mun tekemä jauhelihakeiton liemi näyttää vihreältä, että mä melkein jo epäilin, voiko sitä syödä.

Mun piti jo ajat sitten tehä liikuntapäivitys. Oon lisäny tässä syksyn mittaan liikuntaharrastuksia. Käyn viikottain joogaamassa, tanssimassa, salilla ja kävely/juoksu- ja/tai pyörälenkeillä. Nyt sit kun yrittää sataa lunta mä varmaan joudun jättämään pyörälenkit pois. Sain itteni heti nurin kun maahan tuli vähänkään kuuraa ja nousi oikein ihanat mustelmat jakoihin pitkälle matkalle. Onnistuin sit kaatumaan tangon päälle ja siitä sit nurin maahan. Toi kuvan mustelma on pientä siihen verrattuna mitä mulla oli jaloissa sen jälkeen ja onhan se vieläkin vähän arka. Liikuntaa on tullu harrastettua ja todettu taas miten vaarallista se on. 

Kaikesta huolimatta musta tuntuu, ettei paino putoa. Huvittavinta tässä oli, että olin popsinu muutama viikko takaperin ihan rutkasti suklaata useamman levyn ja vetelehdin lähinnä vaan sohvalla ja sängyllä masiksessani mut vaaka näytti, että olisin laihtunu. Sitä seuraavana viikkona kun olin tehny enemmän töitä ja jättäny herkut pois niin paino oli noussu ja mua ärsytti. Kyljistä olen kaventunu, mut vatsakumpu vaan on ja pysyy. Kai niidenkin pitäisi jossain vaiheessa lähteä pienenemään, niinhän?

En oo kuitenkaan paljoa mielestäni muuttunu, eikä painoaan ole pahemmin pudonnu, mut musta tuntuu, että miehet on ruvennu kiinnittämään muhun enemmän huomiota. Kun kävin viimeks salillakin niin yks tapaus yritti sitten jutella aina välillä ja pihapiirissäkin tuntemattomat miehenkilöt on ruvennu moikkailemaan viime aikoina. En yhtään tiiä mistä tää johtuu. Tai sit ne vaan on luullu mua joksikin toiseksi.

Nyt jos sais tuon lopputyönki etenemään... Tuntuu ettei mulla taho olla kaikelta muulta nyt sille aikaa.

Aivoinfarkti

Ei. Ei mulla. Mä oon kunnossa. Mutta tää sattu yhdellä näistä harvoista mun elossa olevista sukulaisista. Äiti joutu sairaalaan. Lääkkeet, lepoa ja kotiutus. Ei halvausta eikä suurempia pysyviä vammoja. Se oli kai onnekas, ettei mitään kauhean vakavaa käyny ja se huomattiin ajoissa. Mut sen perään on sitten pitänyt kattoa viime aikoina kaiken koulun, harjottelun ja muiden hommien lisäksi ja varmistaa, että se pysys levossa, ettei se uusiutus. Eikä se oikein ole mikään maailman helpoin ihminen. Tässä ei ole ehtinyt oikein ajatella. Ja joinakin päivinä mulla on ollu ihan tajuttomat migreenikohtaukset et oon vaan vetäny särkylääkettä ja nukkunu pätkittäistä unta. Eikä lopputyö ei ole edenny paljoa yhtään, sillä ne päivät oli pääosin sen tekemiseen varattuja.

Oon sen verran stressaantunu, etten oo edes ehtiny pohtia vauvoja ja rattaita ja seuraavaa siirtoa pelilaudalla. Mut kuukautiset on tullu ns. normaalisti eli n. 26 päivän välein. Mä luulen, että yrittäminen tuotti mulle kauheesti stressiä. Mut joo, ikävä juttu tässä myös, että vihlonnat, jotka oli jonkun aikaa poissa, tuli taas takasin. Mun pitäs kai varata taas gyneaika.

Sami on vaihteeksi työkkärilistoilla. Olen ite yrittäny saada jotain osa-aikasta työtä. Ja tuli yks mahollisuus, mut se sitten lipsu taas sormien välistä. Vaihteeksi joku toinen sai sen. Siivoomaan pääsisi kohtuu helposti yhteen paikkaan, mut siellä on sit yks ihminen, josta tahon pysyä erossa. Se tahtoo aina palveluksia ja sillä pitää jatkuvasti terapioida - toisin sanoen se puhuu koko ajan ja sit jos se soittaakin kysyäkseen esim. yhtä työjuttua niin yhtäkkiä sitä huomaa, että toinen selittää pulmallisista ihmissuhteistaan vähintään sen puoli tuntia. Kaupan päälle se on onnistunu sotkemaan mun asioita ja vaurioittamaan mun ja Samin omaisuutta, joten ei kiitos. Ollaan ikävä kyllä törmätty viime aikoina vahingossa. Se vaan tuo itteensä tykö ja loukkaantuu ihmeasioista. Mun ongelmana oli se, että olin alusta alkaen liian kiltti. Sit jos sen kanssa joutus olemaan taas samassa työympäristössä... Siitä ei suoraan sanottuna tulis mitään. Mun pää hajoais.

Mä yritän päivittää useemmin mitä nyt ehin. Seuraavan postauksen pitäs olla mun laihdutusyrityksestä. Sanoinko 5-7 kg viimeksi? Jospa tehtäs siitä 7-10 kg… Sami kyllästy mun keittoputkeen ja ollaan syöty liikaa kiinteetä ruokaa ja hiilihydraatit samalla lisäänty. Ja tein aika mielenkiintosen havainnon viime migreenikohtauksen aikana. Eiköhän tää ollu toistaseksi tässä.

Positiivinen vs. Negatiivinen

En oo päivittäny pariin viikkoon. Syystä ettei ole ollu sellanen olo, että vois jakaa ajatuksiaan ja on pitäny keskittyä kaikkeen muuhun. Tai ehkä olis pitäny. Oon nyt sit ajatellu näitä kaikki juttuja vaan itsekseni.

Viimesin blokkaukseni koski klamydianäytettä. Me riideltiin Samin kanssa siitä klamydiahommasta ja Sami kyllä kivenkovaan väitti, ettei olis pettäny mua. Meillä raivottiin, valvottiin ja itkettiin. Ja kävi ilmi, että Samin ex oli ottanu kesällä yhteyttä useempaanki kertaan ja olis tahtonu tavata. Sami edelleen väitti, ettei olis tavannu sitä ja suoraan sanottuna en oo ihan varma asian laidasta. Se sano, ettei vastanu ekana ollenkaan ja sit, et se ei taho tavata. Päätin uskoa Samia. Jännitin kuitenkin mitä sit näyte näyttää. Mut vaikka Sami olis pettäny niin mikä mahdollisuus olis, että se olis saanu klamydian? Aika pieni loppujen lopuksi. Mut mä päätin uskoa ja luottaa. Viime keskiviikkona tuli tulos. Negatiivinen. Sai huokasta helpostusta. Sitä jo rupes pelkäämään, että mitä kaikkea klamydiasta vois seurata ja meidän suhteelta olis muutenkin menny pohja. Mä uhkasin, että Sami saa lähteä, jos mitään löytyy.

Mut on tässä käyny vähän takapakkia muuten. Taisin mainita, että hain yhteen paikkaan töihin. Periaatteessa se oli just mun käsissä, mut se vedettiin pois. Kerkesin jo käydä vähän perehtymässä työpaikan oloihin. Mä ymmärrän, vaikka se harmitti ja ne olis tahtonu mut, jos ei kuulemma nyt niin mahdollisesti vaikka myöhemmin, mut eri asia onnistuuks se. Ei ne tehny mulle mitenkään paskamaisesti, kuten vois tästä ymmärtää, mut tilanne vaan oli sellanen. Olin kuiteski siitä vähän rikki niin jätin lenkin välistä ja söin kaks levyä marenkisuklaata, mikä ei todellakaan ole hyvä juttu... :( Marenkisuklaa oli muuten tosi hyvää.

Toissa viikonloppuna oli ovulaatio. Tuntu nipistyksen et kuin munasolu kai irtos, mut ite ovulaatio ja halut oli aika laimeet. Toisaalta kai ymmärtää miks, kun kaikki tuntu niin epävarmalta. Eikä mulla ollu mitään haluja yrittää. Paitsi, että me päädyttiin Samin kanssa vällyjen väliin siitäkin huolimatta, että olin sille vihanen. Ja ihan turhaan. Oon yrittäny korvata sitä sille ja ollaan yritetty puhua asioista vähän vapaammin.

Ja törmäsin entiseen kaveriniini, jolle kerroin lapsitoiveista. Se vaan katto mua hetken ja kääns päänsä ja kulki vaan eteenpäin. Että sellanen ihmissuhde se sitten oli.

Laihdutushommat on menny masistelun suhteen vähän pieleen, mut jotain edistystä ja oivalluksia tässä on sattunu. Kerron kuiteski niistä sit seuraavassa postauksessa.

//Kenties jotain ironista, että plussan sijasta odoteltiinkin miinusta.